Ensimmäisen ja kiusallisen tekstini
jälkeen olen hiukan kypsytellyt ideoita, ja tämän blogin raamit
alkavat pian olemaan selvillä. En suinkaan ole siis luovuttamassa,
vaan nyt minulla on pitkä lista asioista, mistä olisi kiva
kirjoittaa.
Konditionaalista huolimatta, aion myös
todellakin kirjoittaa enkä vain suunnitella...!
On hauskaa pohtia ja tarkastella
asioita ja ihan paneutua johonkin tiettyyn aihepiiriin tai
tämänhetkisiin trendeihin, joten miksen ottaisi kantaa erääseen
nyt pinnalla olevaan asiaan? Kyllä vain, olisi kiva puhua tuosta
#kutsumua-kampanjasta.
Itse en ole jakanut missään omaa
tarinaani, mutta olen kiinnostuneena seurannut tätä touhua,
katsellut ihmisten kuvia ja saanut lukea koskettaviakin tarinoita. En
ole ottamassa osaa tähän juttuun, mutta voisin lausua sanasen
paperista, jonka minä itse tekisin.
Peruskoulussa jokainen vuosi oli
vaihteleva, mielenkiintoinen ja värikäs. Minua on kiusattu tavalla
tai toisella kaikkina vuonna – vain henkisesti – ja jos rupeaisin
vasurina kirjoittamaan kaikkia niitä moninaisia haukkumasanoja
paperille, ei kukaan saisi siitä selvää. Kaiken kaikkiaan, monen
vuoden jälkeen pystyn ajattelemaan niitä koettelemusten vuosia
ulkopuolisen – tai vahvistuneen – silmin ja siksi kirjoittaisin
lappuun vain adjektiivin ”outo”. Siihen alas kirjoittaisin oman
nimeni, enkä mene siihen lankaan että kirjoittaisin sen tähän
tekstiin.
Jo yli viikko sitten minulla heräsi
muutamia ajatuksia tähän kampanjaan liittyen, ja päätin odotella
jonkin aikaa ennen kuin käyn aiheeseen käsiksi. Olen turhan
tuomitseva ihminen, ja en aluksi pystynyt kuin halveksimaan koko
kampanjaa. Nyt kun olen asiaa pohtinut viikon, ja samalla mukavasti
tämä innostus kuvien jakamiseen on hitusen laantunut, on
turvallisempaa julkaista ”lieventynyt” mielipide tästä asiasta
ilman että rupean saamaan kollektiivista vihapuhetta niskaani.
(Kaksinaismoralismi!)
Ennen kuin annan kritiikkiä, on pakko
muistuttaa, että kaikesta huolimatta pidän #kutsumua-kampanjaa
erittäin onnistuneena ja järkevänä. Suomen Lukiolaisten Liitto on
nyt todellakin oikealla asialla ja vieläpä somessa! Kaikenmoisten
arkikuvahaasteiden jälkeen tämä kampanja kuulostaa fantastisen
fiksulta. Hyvä SLL!
Tähän haastehömpötykseen liittyen,
luin tänään juttua ”kyläilyhaasteesta”. Tarkoituksena on
haastaa itsensä kutsumaan kylään joku ihminen, joka ei ole koskaan
vieraillut luonasi. Sitten haastat tämänkin mukaan. Minusta tässä
on mukava idea. Ja ideaa on myös siinä että ei lipsu aiheesta...
Niin, #kutsumua-kampanjalla on
todellakin kantoa. Se voi parhaimmillaan nostaa suomalaisten
me-henkeä – ellei ole jo nostanutkin – ja saa ehkä uhrien
itsetunnon kohoamaan mojovasti. Oman historian jälkeen en tahdo
väittää, että kukaan dramatisoisi tai paisuttelisi ongelmiaan,
mutta tässä kaikessa tuntuu olevan taustalla se asia, että
halutaan vain saada huomiota.
Tämä tuntuu vähän toiveajattelulta,
mutta ehkä mahdolliset kiusaajat todellakin saattaisivat parantaa
käytöstään nähdessään Facebookissa suosikkiuhrinsa urhean
kuvan... eiväthän he usein tajuakaan mitä tekevät. Mutta eikö
voisi siltikin olla mahdollista, että kampanjan suureen suosioon on
osasyynä se ajatus, että on viimeinkin trendikästä kehuskella
olevansa kiusattu. Kiusattuna oleminen on etenkin somessa
trendikästä. Ikään kuin olisi väärin ymmärretty, kaltoin
kohdeltu, siis jotain sankarillista ja kyllä vain, minustakin tuntuu
hienolta jos saa jossain levennellä tyyliin ”Jooh, minuapa
kiusattiin koko peruskoulun ajan eli minä vasta olenkin
selviytyjä...
Mutta en ole yleistämässä, enkä
edes tiedä tarkkaan kuinka hohdokasta se on. Tai no, eihän se olekaan hohdokasta ja on elämästä vieraantunutta luullakaan, että joku nauttisi sillä hetkellä kun joku tekee pahaa. Mutta sen tiedän, että
on olemassa mahdollisuus että kiusaajatkin ottavat osaa tähän
kampanjaan. Ja sitä on jo tapahtunutkin. Jotkut heistä kirjoittavat
”Anteeksi, olin kiusaaja” mutta on niitäkin, ketkä antavat
ymmärtää olevansa itse niitä urheja. Se käykin järkeen, sillä
ei ongelmaton, hyvinvoiva ihminen halua kiusata toista, ja mikäpä
muukaan kuin kiusaamisen aiheuttaa halua kostaa toiselle heikolle.
Miksi muuten Suomi komeilee itsemurhatilastojen kärkipäässä? Hyvin pahoinvoiva maa.
Tämä menee liian yli, tiedän. En
vain voinut vastustaa kiusausta alkaa järkeilemään liikaa.
Sanoisinko jopa, että nyt söisin sanani ja mielihyvin. En voinut
vastustaa kiusausta. On mukavaa, jos pystyy antamaan ihmisille
aihetta ajatteluun ja (ehkä, pliis?) itsetutkiskeluunkin.
Tuleekohan kiusaaminen vähentymään
radikaalisti tämän kampanjan myötä? Uskon ja toivon, että tästä
tulee aiheutumaan jotain hyvää. Ehkä jotain on jo tapahtunutkin.
Ajattelen kuitenkin myös, että kiusaaminen on pysyvä ilmiö, ja
että sitä ei voi poistaa kokonaan. Ei niin kauan kuin ihmisillä on
suhteellisen vapaa tahdo tehdä mitä lystää. On inhimillistä,
että vahvat painavat muita alas. Mutta minä en puolustele
kiusaajia, joten en enää sorki tätä asiaa sen enempää.
Kyllä kiusaamisen muuten voisi
eliminoida pysyvästi, mutta en kannata aivopesua tai poliisien
kaikkivaltaisuutta. Äh, tarkoitan että en haluaisi että Suomi
muuttuisi poliisivaltioksi.
Ajaudun taas harhaan itse asiasta.
Olenkin jo tainnut sanoa oleellisen; #kutsumua-kampanjalla on
mahdollisuus aiheuttaa hyvää, mutta sitä voidaan käyttää myös
huomiota hakien, egonsa kohottamiseen.
Tulen jatkossa analysoimaan tarkemmin
kaikkea sosiaalista mediaa ja ehkä ankarastikin. Tämä nimenomainen
teksti oli vain oma heikko kannanottoni #kutsumua-kampanjaan ja vain
nopea pintaraapaisu syvähköihin ajatuksiini. Ehkä tulevissa
teksteissä minulla on jo jotain sanottavaa. Puhua ja kirjoittaa voi
vaikka ei olisi vaikuttavaakaan sanomaa.
-vanmjäs
